Säröpedaalit

Särö on kitaramaailman yleisin efekti. Se voi olla vahvistimen oman soundin särölle boostaava overdrive, minkä tahansa signaalin sähinäksi sahaava distortion tai enemmän tai vähemmän muhjuinen ja arvaamaton fuzz. Jos särö ei tule vahvistimesta, se tulee säröpedaalista.

Overdrive, fuzz ja distortion - mitä eroa?

Asiaa voisi toki lähteä selittäämään tekniseltä kantilta, mutta mitä väliä sillä oikeastaan on? Kitaristille ja musiikin kuulijalle overdriven, fuzzin ja distortionin ero on yksinkertaisesti soundi ja sen tuottama tunnelma. Hyvin rajusti yksinkertaistaen: overdrive on näistä kolmesta tavallaan luonnollisin ja orgaanisin säröpedaali. Pehmeä ja dynaaminen overdrive reagoi soittovoimakkuuteen, mikrofonien tyyppiin ja tehoon sekä volume-potikkaan vahvasti. 80-luvun rock on täynnä overdrivea. Todennäköisesti maailman kuuluisin ja ikuisesti relevantti overdrive on Ibanez Tube Screamer TS808.

Fuzz on härski tai vielä härskimpi säröpedaalin muoto. Kompressoitu ja outo. Täynnä epätasaisia epämääräisyyksiä ja loputonta sustainia. Näistä hyvänä ja ehkä eniten outoutta korostavana laitteena mainittakoon MXR Blue Box, joka ei koskaan tee yhtä asiaa kahteen kertaan samalla tavalla. Tätä häröä fuzzista juuri haetaan, mutta paljon kiltimpiäkin laitteita löytyy. Fuzzin sielunelämään voi tutustua tarkemmin blogin puolelta.

Distortion on karrikoidusti se kunnon death metal -sähinä. Tosiasiassa erilaisia distortion-soundeja on kuultu jo vuosikymmeniä, mutta pointti tulee metallimusiikin kautta ehkä parhaiten selville. Siinä missä overdrive tuntuu olevan tavallaan osa vahvistinta ja kitaraa, distortion tuntuu enemmän erilliseltä osalta soundia. Säröpedaali-sanasta tulee ensimmäisenä mieleen kunnon metalli-distortion ja siitä malliesimerkki on MXR Fullbore Metal. Hieman kevyempänä säröpedaalina voisi mainita klassikon: MXR Distortion III:n.
Järjestys: